TIESIN TÄMÄN

PUUT NÄKYVÄT, KOIRANI NÄKYY. ITSESTÄNI NÄEN VAIN KÄDET, JALAT JA KENGÄNKÄRJET. OLEN SIIS VAIN VÄHÄN OLEMASSA...

KIPINÄ

Sinulle

Nypimme pieniä kiviä silmistä pois. On helpompi kävellä, kun ei ole pienintäkään painoa mukana. Ei taskuissa sukulaisia, eikä sukissa piilossa taloja.
Vailla päämäärää vaellamme, pellon yli kohti pientä kipinää. Joku kertoi sen nimen olevan Pieni-Toivo.

KRANAATTEJA TAIVAALTA

SINULLE,

Vaivainen paperilappu kädessäni astelen mäkeä ylös. Sataa ja tuuli kaivaa sieluun käytävää. Paperilapusta valuvat kirjaimet sateen piekseminä.
Viimeisillä voimilla tavoitan mäen huipun. Huohotan kuuseen nojaten ja katson tyhjään. Kylmenee. Vesi muuttuu rännäksi. Sitten rakeiksi. Ylhäällä mäellä ojennan lappuni taivasta kohden; lukekaa te näkevät.
Tuntia myöhemmin nojaan samaan kuuseen. Tuijotan lappua, eikä siinä lue enää mitään. Vain iso piste on jäänyt jäljelle. Kadonneen lauseen päätepysäkki.
Taivaasta sataa isompia rakeita, tennispallon kokoisia. Yksi niistä voi olla kranaatti. Toivonko todella näin.

REVOLUTION

Sinulle,

Valmistaudun vallankumoukseen. Moukaroin haarniskaani ojennukseen. Tarkista uljaan sotajoukkoni varusteet. Jalkajouset, keihäät ja miekat välkehtivät aamukasteessa.
Olemme valmiit.
Marssimme toria kohden kellon lyödessä yksi. Näen viholliseni jo kaukaa. Kuhisevalla torilla, jossa myydään keltaisia appelsiineja.
Järjestän joukkoni hyökkäysmuodostelmaan. Juoksemme huutaen torille.
Mutta vihollisemme on vahvempi. Se nousee syvältä yllättäen, ampuu ohjuksensa maaliin ilkkuen. Peräännymme ontuen, mitään näkemättä. Kello lyö kaksi.
Seuraavana aamuna katselen toria. Keltaisia appelsiineja. Totean, että tässä on hyvä olla. Laidalla, sivussa. Tämä on minun paikkani tänään.
Huomenna aloitan kolmannen maailmansodan. Tiedän jo nyt, että häviö tulee, mutta arvista saan lukea tarinani yhä uudelleen. Torin laidalla istuen. Mitään tekemättä. Mitään pyytämättä. Keltaista appelsiinia hitaasti kuorien.

BUSSI NUMERO 0

Sinulle,

Jäin bussista väärällä pysäkillä. Tai ei se oikea pysäkki ollut, mikä lie kuja, joka päättyi tiiliseinään.
Astuin kadun toiselle puolelle odottamaan uutta bussia. Nopeaa, pikabussia. Neljän sekunnin päästä se tuli. Kuljettajaa ei ollut, otin riskin. Mennään nyt vain. En tiedä minne jouduin. Mutta lopuksi olin kotonani. Elämäni oli levitettynä pöydälle. Siinä oli kaikki, alusta alkaen. Hyvät ja pahat asiat. Katsoin niitä aikani. Annoin itselleni anteeksi ja hyväksyin näkemäni.
En enää matkusta 0-numeroisessa bussissa. Haluan ruuhkabussiin. Kaikkien näkyville.

TULITIKUN SIELU

SINULLE

Näin unta elokuvasta, jossa näyttelijä makasi nurmella alasti ja nautti rankkasateesta.
Illalla alkoi satamaan. Puin ylleni ja kävelin loppukesän pimeydessä kohti läheistä mäkeä. Istuin kivellä ja sytyttelin tulitikkuja sateessa. Nahkatakkini oli läpimärkä. Ei tämä ole elokuvaa, en näe kameraa, en mitään, mikä tallentaisi oudon hetken. Yksi tulitikuista halkesi, kuin salaman lyömänä. Sen sisimmässä sykki palava sielu. Näin sen näin.
Märkänä vaelsin takaisin kotiin.
Jos tulitikku saa minän näyttämään pieneltä, sellaiselta, joka on rakennettu pahvista ja kengännauhasta, on parempi pysyä sisällä.
Ja lähdettävä ulos, juuri ennen lopputekstejä.

OTA MUKAAN

SINULLE

Yöllä kävelimme hiljaa. Etsimme elämää, mutta se asui varjoissa. Aina kun yritin kurottaa käteni sitä kohti, se ilkkui venyttämällä varjoaan ulottumattomiin. Missä olisi keskijana, jonka päällä voisi seistä, seistä niin, että elämä vyöryisi navan kohdalta lävitse.
Vaan onko niin, ettei sen kulkua huomaa, tai uskalla katsoa silmiin. Kävelenkö hautasmaan soralla vain siksi, että tunnen eläväni. Valehtelijan vapaalippu elämänjunaan takataskussani, piilossa purukumipaketin alla.
Jonain aamuna hyppään pummilla mukaan. Vaikka se olisi viimeinen tekoni, varjojen maassa.